tiistai 29. lokakuuta 2013

Koulu: Aikakone menneisyyteen


Seitsemänvuotias poikani kertoi minulle keksineensä aikakoneen. Sellaisen, joka oikeasti toimii. Tällainen se oli: 
Minun piti sulkea silmäni. 
Poika laski ääneen ”yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi”. 
Sitten hän totesi: ”Olet nyt siirtynyt viisi sekuntia ajassa eteenpäin!”

Tällä viikolla opin, että poikani ei ole ainoa joka osaa käyttää aikakonetta. Myös ajassa taaksepäin siirtyminen on kuin onkin mahdollista. Nokkela lukija arvaa jo, mikä instituutio on tämän ihmeen takana.

Kerrataan kuitenkin ensin pohjustukseksi muutamia uusimpia matematiikan oppimisen tutkimustuloksia ja niihin liittyviä suosituksia. Olin mukana aiemmin syksyllä julkaistussa Opetushallituksen tuottamassa matematiikan pitkittäistutkimuksen raportissa tutkimassa matematiikkaan liittyvien asenteiden kehitystä (lue: huononemista) sekä tämän kehityksen yhteyttä osaamiseen sekä tuleviin opiskeluvalintoihin. 
Lyhyesti:

  • Matematiikasta pitäminen on korkealla kouluun mentäessä, mutta laskee kuin lehmän häntä kolmannelta luokalta alkaen
  • Viimeistään yläasteen aikana huononee myös aiemmin hyvälläkin tasolla ollut matemaattinen itseluottamus ja osaamisen tunne
  • Näin käy varsinkin tytöillä, niilläkin joilla osaaminen säilyy kokoajan hyvänä
  • Erityisesti tytöt jättävät tämän vuoksi matematiikkapainotteisina pidettyjä opiskeluvalintoja tekemättä, vaikka heillä olisi erinomaiset taidot menestyä niissä.

Korjaaviksi toimenpiteiksi on ehdotettu muun muassa yhteistoiminnallista oppimista, muuhunkin kuin mekaaniseen ja oppikirjakeskeiseen oppimiseen panostamista, oppilaiden itsenäisyyttä ja autonomisuutta tukevia tehtäviä, sitä, että oppilaat keskustelevat matikasta ja neuvovat toisiaan sekä kategorisoivan ja yksisilmäisen arviointikulttuurin vähentämistä (lue viimeisestä erinomainen kirjoitus Matematiikan opetuksen tulevaisuus -blogista). Matematiikan paremman oppimisen lisäksi ehdotetut suositukset parantaisivat myös luokkahenkeä. No jaa, näitä ratkaisuja on esitetty opettajankoulutuksessa jo toistakymmentä vuotta, joten eivätköhän ne kouluunkin ala pikkuhiljaa valua. 

Vai oliko se niin kuin mainio koulutushistorioitsija, dosentti Jari Salminen muistuttaa amiraali Hyman Rickoverin todenneen: 

"Changing schools is like moving a graveyard".

     You don’t get help from the inside.

Hypätään nyt valtakunnalliselta tasolta yksittäiseen kolmasluokkalaiseen tyttöön, jonka äiti sattuu olemaan matematiikan opettaja ja matematiikan ainedidaktiikan tutkija. Taustansa vuoksi tyttö on alle kouluikäisestä tottunut kotonaan osallistumaan kaikenlaisiin matemaattisiin kokeiluihin. Jos jaetaan suklaalevyä, äidiltä tulee siihen liittyvä murtolukujen ymmärtämistä kehittävä tehtävä, jonka ratkaistuaan saa levyn jaettua hauskemmin. Jos viedään pulloja kauppaan, mietitään kuinka paljon kahdesta kassista pitää saada rahaa, että kahdelle lapselle riittäisi molemmille jaettavaksi yli kolme euroa. Ja mummolaan lähdettäessä painetaan mieleen se nokkela matemaattinen taikatemppu, jota isovanhemmat eivät taatusti hiffaa. Tytön matemaattiset valmiudet ovat aina olleet hyvät, jopa erinomaiset jo pelkästään tämän ”preppauksen” ansiosta (kannattaa lukea tähän liittyen On olemassa yksi tärkeä selittävä tekijä sille, miksi sinä joko osaat tai et osaa matematiikkaa). Sen sijaan lukeminen osoittautui kouluun mentäessä hyvin vaikeaksi, vielä kolmasluokkalaisena lukeminen ja kirjoittaminen on hidasta ja virhealtista. Matematiikka sujuukin parhaiten suullisesti, mutta onpa niistä perinteisistäkin kokeista tullut huonoimmillaankin vähintään 9.

Tänä syksynä, kun kolmas luokka alkoi ja opettaja vaihtui, on matikasta kotona intoiltu vähemmän. Kehityskeskustelusta tulikin terveisiä: tyttö on hidas matikassa. (Matikassa? Ei tehtäviin liittyvässä lukemisessa?) Ei saavuta stopsidaneita yhtä nopeasti kuin muut. Jouluun mennessä tulisi olla sivulla 78, ja tyttö on vasta sivulla 45. Läksyjen lisäksi kotona tulee nyt siis täyttää näitä kirjan sivuja, jotta opettajan ei tarvitse vaivautua suunnittelemaan opetustaan uusiksi vain siksi, että matematiikan tehtäviin liittyvä nopeus sattuu noudattamaan normaalijakaumaa.

Se, että saan tällaiset terveiset kaiken koulukulttuurin raikastamiseen liittyvän uurastamisen jälkeen on tietenkin huvittavaa. Vähemmän huvittava oli eilinen keskusteluni tyttären kanssa:

-          No mitä sä olit mieltä siitä kehityskeskustelusta?
-          No, että mä oon hidas.
-          Mitä se sit sun mielestä tarkottaa?
-          No et mä oon huono.
-          Mut mehän ollaan puhuttu tästä. Et nopeus ei tarkota suoraan sitä et on hyvä. Kuinka mäkin olin hidas, ja myöhemmin tajusin et se johtu siitä että mä käytin aikaa ymmärtämiseen enkä ulkoa oppimiseen.
-          Nii, mut en mä haluu olla ainoo joka ei ehdi stopsidaneille, V:kin ehti seuraavalle jo viime viikolla enkä mä halua tehdä kolmoskirjaa sit kun muut alottaa jo nelosta!
-          No mitä tekemistä tällä on sun mielestä matikan oppimisen kanssa?
-          No et mä oon hidas. Jos mä olisin yhtä hyvä (!) kun V, niin mäkin olisin jo ehtiny seuraavalle stopsidanille.
-          Sähän oot aina ollu sitä mieltä et oot ihan sairaan hyvä matikassa. Eksä sit enää oo?
-          En oo.

Tyttäreni matematiikan opiskelu koostuu siis sivujen täyttämisestä mahdollisimman suurella nopeudella. Näiden tehtävien laadusta olenkin jo kirjoittanut, kuvan kera (Oppikirjan tulevaisuus, osa 2: sähköisen materiaalin mukanaan tuomat mahdollisuudet?). Kaiken huippu on lisäksi se, että tyttären opettaja oli samanaikaisesti huolissaan luokan sosiaalisista verkostoista. Sanottakoon nyt vielä kerran: yksin puurtaminen ja siihen liittyvä järjestyksen muodostaminen on omiaan vähentämään yhteisöllisyyttä, yhdessä tekeminen, omassa tahdissa oppiminen ja ei-mekaanisten tehtävien hyödyntäminen tuottaa päinvastaisia tuloksia.

Kysyn nyt sinulta, koulu: Mitä tekemistä käyttämilläsi menetelmillä on oppimisen kanssa? Mitä nuoret tytöt hyötyvät siitä, että opettajan suurin panostus minäkuvan rakentamiseen ja oppimiseen liittyvään itsetunnon vahvistamiseen on sormella osoitteleva paikan näyttäminen ominaisuuden perusteella, johon joka tapauksessa, väistämättä, liittyy luonnollisia eroja? Miten matematiikkaan liittyvä innostuneisuus ikimaailmassa voi säilyä tällaisessa opetuksessa? Miksi koulu, jonka tehtävän tulisi olla rakentava, ylläpitää opetusnäkemystä, joka lannistaa ja jopa tuhoaa

En ole niinkään huolissani omista lapsistani, sen verran vahva työkaluarsenaali asioiden korjaamiseen löytyy omasta takataskusta. Olen huolissani niistä 99,9 prosentista suomalaisista ja suomessa kouluaan käyvistä tytöistä ja pojista, jotka joutuvat alistumaan tällaiseen kohteluun vailla oppimisen asiantuntijaa taustajoukkonaan. Opettaja, eikö sinun pitänyt olla sellainen?

Tämä viikko valaisi minulle tutkimuksen kautta näkynyttä asiaa arkipäivän tasolla. Ymmärrän nyt entistä paremmin pedagogi ja opettaja Pasi Vilppaan näkemystä: koulu ja oppiminen ovat kaksi niin täysin erillistä käsitettä, että niitä ei tulisi sekoittaa keskenään millään tavalla. 

Konkreettinen esimerkki yllä esitetyt suositukset täyttävästä tehtävästä esitellään tässä blogissa seuraavana tekstinä. Reseptinä suosittelen lisäksi kaikille opettajan todellisesta tehtävästä kiinnostuneille tämän blogin sekä siinä esitettyjen linkkien säännöllistä lukemista, itsensä hereille ravistamista sekä sisäisen kellonsa siirtämistä vuodesta 1930 vuoteen 2013.

16 kommenttia:

  1. Kerronpa tässä yhteydessä kaveristani, joka sattui kiinnostumaan mm. matematiikasta koulussa. Jopa niin paljon, että hänen opettajansa aina vähän pelkäsivät, kun häneltä tuli aika haastavia kysymyksiä. Hänelle ei kelvannut mikään muistisääntö, vaan kaikki piti ymmärtää. Hän johti jokaisen koulussa matematiikassa tai fysiikassa opetetun säännön itse perusaksioomista ja peruslaeista, jotta ymmärsi, mistä niissä on kyse. Tähän meni aikaa.

    Hän jatkoi TKK:lle teoreettista fysiikkaa opiskelemaan. Sielläkin häntä häiritsivät matematiikan peruskurssit (jotka ovat tosi työläitä ja suurelle osalle opiskelijoista tosi vaikeita), joissa oli hänen mielestään liikaa huttua. Jokaisessa tentissä hän johti joka vastauksensa melkeinpä perusaksioomista lähtien. Sama fysiikassa, hän käytti vain peruslakeja pohjanaan ja johti kaiken vastauspaperille. Tyypillisesti hän sai tenttiarvosanaksi 0 tai 1, mutta valitustilaisuuden jälkeen arvosana oli 5. Assarit eivät ymmärtäneet hänen vastauksiaan ennen kuin hän selitti ne heille kädestä pitäen.

    Kaikki tämä vaati tietenkin paljon aikaa. Hän opiskeli omalla ajallaan paljon jo peruskoulussa, koska muuten ei olisi pysynyt muiden tahdissa, kun pelkän muistisäännön opettelun sijaan piti oikeasti ymmärtää kaikki ja johtaa kaikki itse.

    Voisi kysyä: Haluatko siltaa tai taloa suunnittelemaan diplomi-insinöörin, joka muistaa laskukaavat ja käyttää niitä todennäköisesti oikein, vaiko kaverin, joka ymmärtää, mitä oletuksia näiden sääntöjen taustalla on ja osaa tilannekohtaisesti vaikka johtaa kaiken alusta asti, jotta lujuuslaskelmat ovat oikeasti oikein.

    No, insinöörit tekevätkin lujuuslaskelmat yleensä ottaen vähän sinne päin ja lisäävät sitten 50% päälle, ihan varmuuden vuoksi. :)

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa! Mihin tämä ahkeroija päätyi?

    Joku voisi kuvitella, että lujuuslaskelman oikeellisuudenhan voi nykypäivänä tarkistaa myös netistä. Vai oliko se sittenkin niin, ettei kaikki netissä oleva ole aina oikein? Mistähän asian voisi tarkistaa? :)

    Ymmärtäminen ei todella ole sama kuin ulkoa osaaminen. Nopeudesta puhumattakaan. Kiitos esimerkistä!

    VastaaPoista
  3. Aivan loistava kirjoitus. Olen maikkana AMKissa ja siellä touhu vaan pahenee aiempiin asteisiin nähden. Yliopistossa toiminta lähtee lopullisesti käsistä. Tästä(kin) johtuen kehitimme yhdessä kanadalaisen kollegan kanssa korkeakouluihin soveltuvan uudenlaisen toimintatavan Satakunnan AMKissa. Homma perustuu pedagogisten mallien yhdistämiseen eli paljolti juuri ryhmiin, ohjaukseen, luomiseen ja innovointiin (mitään uutta emme oikeastaan keksineet). Ja lisäksi opettajien tiimityöhön ja opiskelijoiden valmennukseen joka mahdollistaa "aineiden" yhdistämisen kokonaisuuksiksi. Olemme tuotteistaneet tavan toimia (www.ike.is) - katsotaan kuinka käy.
    Asioiden ulkoa opettelemisesta on päästävä eroon!

    VastaaPoista
  4. Hyvä teksti tutusta aiheesta. Itse pärjäsin matikassa alakoulussa jotenkuten, mutta yläasteella alkoi lasku. Lukiossa aloitin pitkällä matikalla, mutta tipahdin pikaisesti kärryiltä ja vaihdoin lyhyeen. Tässä on siis minun matemaattinen taustani opettajanhommiin. Opettajankoulutusta en edes laske, koska siellä tarjottu matikanopetus ei vaan riittänyt antamaan minulle suurempaa matemaattista ymmärrystä, lähinnä ehdin palauttaa mieleeni alakoulun matikan tekniikat.
    Mitä minulla on nyt tarjota oppilailleni? Aika vähän. "Sillä, mitä meillä opetetaan koulussa ei ole mitään tekemistä matematiikan kanssa", sanoi kollega ja on oikeassa. Me opetamme laskentoa, emme matematiikkaa. Siltä minusta tuntuu, kun opetan matematiikkaa. Yritän parhaani mukaan sisällyttää pelejä ja välineitä, mutta jos ei itsellä ole tajua näiden käyttöön, voivatko lapset saada niistä jotain irti?
    Ja älkää edes kysykö mitä mieltä olen kokeista...

    VastaaPoista
  5. Noora, minulla on vähän samantyylinen tausta kuin sinullakin. Kolme vuotta sitten pääsin Kuitenkin Varga-Nemenyi-toiminnallisen matematiikan kurssille ja oma suhtautumiseni matematiikkaan on muuttunut täysin. Lapset ja ope nauttivat toiminnallisuudesta ja asioidean oikeasta ymmärtämisestä; matematiikka on itseasiassa suosikkiaineeni koulussa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan toiminnalliseen matematiikkaan!

    VastaaPoista
  6. Maija-Leena Kasurinen29. lokakuuta 2013 21.41

    Olen luokanopettaja Kuopiosta, enkä ole koskaan kuullut tuommoisesta kilpamatikasta, mistä kerrot. Järkyttävää! Meillä painotetaan matikassa toiminnallisuutta, matemaattisen ajattelun kehittämistä ja ongelmanratkaisua. Käymme vilkasta keskustelua pohdiskelutehtävien kohdalla ja käytämme monenlaisia havainnollisia apuvälineitä oivaltamisen ja oppimisen tukena. Koko luokka opiskelee yhtä aikaa samaa aihepiiriä, mutta eriyttävää materiaalia on aina riittävästi.

    VastaaPoista
  7. Kiitos Reijolle kommentista ja linkistä!

    Nooralle (samoin kuin Sanna-Maijalle) puolestaan kiitos näkökulmasta, jota olen kovasti kaivannut. Mitä tehdä, jos kaikkeen ei ole niin hyviä valmiuksia? En itsekään pystyisi tuosta noin vain luokanopettajan työhön (tietenkään), sillä osaamiseni vaikkapa liikunnan opettamisen suhteen olisi varsin rajallista.

    Hyvä uutinen on kuitenkin se, että matikassa asiantuntijat ovat kehittäneet valtavasti materiaalia, jonka avulla saavutetaan hyviä tuloksia vähemmilläkin valmiuksilla. Jos itse toimisin luokanopettajana etsisin vastaavia materiaaleja ja ideoita liikunnan tai muun vähemmän tuntemani suhteen. Kyse onkin ennen kaikkea opettajan asenteesta.

    Opettaja, joka uskaltautuu sanomaan ääneen, ettei suinkaan tiedä kaikesta kaikkea (mikä olisikin mahdottomuus ja vaikkei olisikaan, ei sellaisen ääneen sanomisen silti pitäisi olla muu kuin merkki realismin tajusta ja kyvystä suhtautua asioihin uteliaalla nöyryydellä) on loistava opettaja. Tärkeintä on olla avoin ja aktiivinen sekä suhtautua itseensä luottavaisesti -rajallisuus kun ei tarkoita kyvyttömyyttä oppia uutta. Kammottavin skenaario on opettaja, joka rutiineihinsa kangistuneina ja mukavuudenhaluisena pitää jääräpäisesti kiinni iänikuisista menetelmistään kuvitellen niiden olevan ainoita mahdollisia. Kuvitellen oppilaiden olevan hänen menetelmiään varten eikä päinvastoin. Tästä aiheesta kirjoitettiin juuri hyvin myös Yhteisöllinen pedagogia -blogissa.

    Unkarilainen matikka on hyvä vaihtoehto. Myös tässä blogissa tullaan julkaisemaan konkreettisia tehtäviä ja toimintaideoita jokaiselle käytettäväksi ja lisäjalostettavaksi.

    Tsemppiä jokaiselle opettajalle ja rehtorille, joka haluaa ja päättää ryhdistäytyä toimissaan suunnaten kohti parempaa koulua! Erittäin paljon parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

    VastaaPoista
  8. Maija-Leena: olen todella iloinen kuullessani että tätäkin tapahtuu. Jokainen toteutuma kuvailemastasi oppimisesta toimii esimerkkinä muille. Toivottavasti vielä koittaa päivä, jolloin minäkään en löydä mistään koulusta kurjia käytäntöjä.

    Esitän hypoteesin, että luokallanne on melko hyvä ilmapiiri eikä työrauhan kanssa ole ongelmia, vaan oppilailla on mukavaa työtä tehdessään (en tarkoita työrauhalla äänettömyyttä ja opettajan herkeämätöntä kuuntelua). Mahdanko olla oikeassa?

    VastaaPoista
  9. Itse olen kokenut luokanopettajana, että matikassa keskustelut, joissa oppilaat kertovat, mitä oman pään sisällä tapahtuu ja esim. piirtävät tapahtumaa tai havainnollistavat esineiden avulla muille omaa ajatuksen kulkuaan, ovat aivan loistavia oppimistilanteita. Monta lamppua on syttynyt näissä vertaisoppimisen tilanteissa.

    VastaaPoista
  10. Vielä Nooran kommenttiin liittyen: vaikka ope ei tajuaisi pelin tai muun asiantuntijan suositteleman homman ideaa, voivat oppilaat saada siitä hyvinkin paljon irti (juuri näin toimiva tehtävä/peli on suunniteltu). Oppilaathan eivät rakenna open ymmärrykselle vaan omalleen. Ja erityisesti alakoulussa käsiterakenteet vasta kehittyvät, jolloin oppilaiden keskinäiset keskustelut auttavat saamaan asioista paljonkin irti. Kunhan vain oppilaiden sallittaisiin työstää ajatuksiaan, olla aktiivisia!

    VastaaPoista
  11. Aivan mahtava kirjoitus! Ennen kaikkea sitaatti jäi mieleen: "Changing schools is like moving a graveyard".
    Piätisi lukea Jari Salmisen kirja.

    VastaaPoista
  12. Muutama tarkennus tekstiin siitä Facebookissa käytäviin keskusteluihin liittyen:

    Tekstin tarkoitus ja tavoite ei ole hyökätä ketään vastaan, vaan saada aikaan muutosta. Yksittäistä oppilasta, opettajaa tai koulua ei tekstin perusteella voi tunnistaa ellei ole henkilökohtainen läheinen ystäväni.

    Tekstissä ei tehdä yleistystä yksittäisestä tapauksesta. Sen sijaan tutkimustulosta, joka perustuu koko Suomen kattavaan otokseen peruskoululaisista havainnollistetaan konkreettisen esimerkin kautta. Esimerkki on linjassa empiiristen ja teoreettisten tutkimustulosten kanssa, ja valaisee hyvin, mistä näissä tuloksissa on arkipäivän tasolla kyse. Tutkimus tulee siis ulos norsunluutornistaan sieltä huutelemisen sijaan.

    Kuten tekstissäkin sanotaan, en ole huolissani niinkään omista lapsistani. Olen huolissani valtakunnallisen tason ongelmasta. Tämän arkisen esimerkin kautta pyrin havainnollistamaan, mitä voisi tehdä toisin. Esitetyt suoituksetkin kun usein kaikuvat kuuroille korville yleisyydessään.

    Teksti ei käsittele lahjakkaan lapsen huomioimista. Tästä olen kirjoittanut toisaalla (Lahjakkuus - mahdollisuus vai ongelma). Teksti käsittelee jokaisen oppilaan huomioimista ja erityisesti sitä, kuinka matematiikan oppimisen huono käytäntö voi vaikuttaa negatiivisesti muuhunkin kehitykseen sekä luokan ilmapiiriin.

    Teksti ei käsittele myöskään pänttäämistä. Siihen liittyen näkemykseni on se, että oppiminen vaatii usein mekaanista toistoa ja automatisointia sekä fyysistä tai kognitiivista muistamista. Jaan kuitenkin rehtori Mikko Jordmanin ajatuksen, jonka mukaan mekaanisen toiston opittuaan saattaa olla jo niin tympääntynyt koko juttuun, ettei enää ole kiinnostunut hyödyntämään osaamistaan. Fb-keskustelussa esitetty "piilopänttääminen" on hyvä ratkaisu. Olen itsekin käyttänyt menestyksekkäästi esimerkiksi Aliasta sekä "Polynomitonnia" (viitaten Kymppitonni-ohjelmaan) käsitteiden viilamiseksi. Lisäksi pänttäämisen kannattajat ovat usein turhaan huolissaan uusista menetelmistä, sillä muita menetelmiä ei ehdoteta mekaanisen harjoittelun kokonaiskorvaajiksi vaan niiden rinnalle.

    Kiitos kaikille lukijoille ja keskustelijoille kaikilla foorumeilla! Vain puhumalla näistä asioista on toivoa saada asioita paremmaksi. Sopiva tasapaino sen suhteen, mitä itse asiassa tulee muuttaa, ja kuinka paljon, on mahdollista löytää vain yhteistyöllä.

    VastaaPoista
  13. Itselläni on jo kansakouluajoilta surkeita kokemuksia matematiikan opettamisesta (kävin kansakoulua 2 vuotta ennen peruskoulua). Peruskouluun siirryttyäni ei matikka ollut sen helpompaa alkio-oppeineen, joka sitten hylättiin, kun opettajat eivät osanneet sitä opettaa ja näin ymmärryskään asiaan ei siitä kohentunut.
    Mieheni taas sai erinomaista opetusta Vaasassa, jossa hänen erityislaatuinen matemaattinen taitonsa huomioitiin jo ylemmillä luokilla. Opettaja antoi hänelle lukion kirjat opiskeltavaksi, kun muut laskivat omantasoista matematiikkaansa, siihen aikaan tämä eriyttäminen ei ollut edes opetussuunnitelmassa! Lukiossa sitten hän luki yliopiston kursseja. Opettajalla tulee olla herkkä vaisto oppimisen suhteen. Mitä kenellekin missäkin vaiheessa?
    Itse pääsin matematiikkaan kiinni vasta lukion viimeisellä luokalla, kun luokkakaverini, jolla oli pitkä matikka, mulla lyhyt, opetti mulle kaikki integroinnit ja derivoinnit. Muusta en sitten päässytkään sisälle, sillä opettajat vaihtuivat Norssissa eikä opettajat rakastaneet ainettaan.
    Tyttäreni kohdalla olen miettinyt tätä valtavasti, sillä hänen luokanopettajansa ilmaisi vanhempainvartissa, ettei pidä matematiikan opettamisesta eikä se ole hänen vahva aineensa. Ei pidä!! Miten ihmeessä voi olla opettajana, jollei pidä työstään? Eikö tässä tapauksessa voisi sopia opettajien kesken, kuka opettaa mitäkin ainetta kuten aineenopettajamalliin yläkoulussa? Vahvuusalueethan otetaan muutoinkin huomioon. Mitä tällainen tekee oppilaille, jos herkkä oppilas huomaa sen, ettei ope ole oikein tunnilla mukana tai jopa sen, ettei ope pidä opettamastaan aineesta? Olen ymmälläni itse aineenopettajana tästä.

    VastaaPoista
  14. Kiitos Heidi-Tuulia kommentista!

    Toisaalla keskusteluissa oltiin huolissaan tekstin herättämästä opettajien leimaamisesta. Haluan tähän liittyen esittää muutamia kysymyksiä:

    Mitä puolustettavaa on käytänteissä, jotka tuottavat tekstissä kuvatunlaisia kokemuksia (ja seurauksia)?

    Ovatko niin sanottujen perinteisten menetelmien kannattajat täysin vakuuttuneita siitä, ettei näiden menetelmien mahdollisia hyviä ominaisuuksia ole mahdollista integroida mihinkään oppilaat monipuolisemmin huomioon ottaviin käytäntöihin?

    Pidämmekö luokkiemme ovet kiinni, jottei kukaan saisi tietää mitä niiden takana tapahtuu? Omaa opetustani saa, ja on aina saanut, tulla katsomaan ja arvioimaan kuka hyvänsä. Minusta tämä on itsestään selvää. Kritiikki on useimmiten johonkin pohjautuvaa. Asiattoman kritiikin puolestaan voi hyvällä itsetunnolla varustettu opettaja jättää omaan arvoonsa. Hyvä esimies tukee opettajia kritiikin käsittelyssä sen sijaan, että näkisi kritiikin sallimisessa ongelmaa.

    Entä miten opettaja voi vaatia nuorelta kehittyvältä ihmiseltä, lapselta, kykyä rakentavaan kritiikin vastaanottoon (tekstissä kuvattu palaute kehityskeskustelussa), jos kokee oman työnsä arvioimisen henkilökohtaisesti ahdistavaksi tai loukkaavaksi? En puhu tässäkään siis yksittäisestä opettajasta vaan ilmiöstä. Opettaja on aikuinen ja ammattilainen joka tekee työtään oppilaan hyväksi. Näin sen ainakin kuuluisi olla. Joskus itsestäni tuntuu, että me kaikki tiedämme omiemme tai kollegoidemme käyttämien menetelmien olevan hyödyttömiä tai jopa vahingollisia. Kuitenkin hyväksymme tämän emmekä avaa suutamme, ettei vain kenellekään (aikuiselle) tulisi paha mieli. Kuka olisi huolissaan niistä kymmenistä, sadoista ja tuhansista oppilaista, joille tämän seurauksena tulee vähän paha mieli? Puhun lapsen oikeuksista. Jos aikuisuuteen kasvaminen itse asiassa sisältää epäoikeutettua arviointia ja vallankäyttöä, on selvää, että monet yksilöt toimivat samalla tavoin epäoikeudenmukaisesti ja samalla ikään kuin paljastumistaan peläten omassa aikuisuudessaan. Opettajan, samoin kuin koko koulun yhteisönä tulee antaa malli avoimuudesta sekä siitä, miten epäkohtia käsitellään. Lapsi oppii esimerkistä.

    VastaaPoista
  15. Mikäs on tämä Stopsidan?

    VastaaPoista
  16. Stopsidan on ilmeisesti jonkinlainen nopeuserojen tasoituspiste, näin olen ymmärtänyt.

    VastaaPoista