Viisaat päät yhteen vai joukossa tyhmyys tiivistyy?

Kirjoittanut Antti Värtö, oppilaanohjaaja ja oppikirjailija

Lukioikäisenä olin jo päättänyt, että tuleva ammattini olisi jonkinlainen opettaja. Silloin lupasin itselleni, että kun minä olen opettajana, en ikinä teetä oppilaillani ryhmätöitä. Olin saanut kärsiä ryhmätöistä koko yläasteen ajan, enkä tahtonut siirtää tuskaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Ryhmätöiden teettäminen tuntui puhtaalta opettajan laiskuudelta: ne kuluttivat aikaa hyvin, mutta mitään niissä ei oppinut.

Saatuani töitä opettajana taisin pettää pyhän lupaukseni jo ensimmäisenä päivänä.

Näiden kahden ajanjakson välissä oli muun muassa opettajankoulutus ja auskultointi, joiden aikana ymmärsin ryhmätöiden todellisen arvon. Ryhmätyöt, kuten tiedämme, ovat verrattoman oppilaslähtöinen ja konstruktivistinen tapa oppia. Oppilaat saavat itse etsiä tiedon sen sijaan että opettaja vain kaataisi tietoa heidän päähänsä. Oppilaat oppivat myös olennaisia yhdessä työskentelemisen taitoja, jotka ovat elämässä hyödyllisempiä kuin moni muu koulussa opittu asia. Oppilaat voivat myös edetä omaan tahtiinsa ja nopeammat voivat avustaa hitaampia.

Mutta jokin ei nyt täsmää. Jos ryhmätyöt kerran ovat niin loistava metodi, miksi vihasin niitä palavasti koko yläasteen ajan? Miksi ne aina tuntuivat ajan haaskaukselta?

Vaikka selityksiä on useampia, keskityn tässä vain yhteen: ryhmätyöt ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne suunnitellaan hyvin. Huonon suunnittelun seurauksena ryhmätöissä ei saada tulosta aikaan tai työn tekeminen tuntuu epämiellyttävältä.

Ryhmätyöskentely on vaikeaa.

Ryhmätyöt menevät oletusarvoisesti pieleen. Syinä ovat muiden muassa sosiaalinen laiskottelu, siihen liittyvä "sucker effect" ja oman työn haaskautuminen.¹

Sosiaalinen laiskottelu on väistämätön seuraus ryhmässä toimimisesta. Klassinen esimerkki on Ringelmannin efekti: köydenvetoporukassa yksittäinen vetäjä käyttää sitä vähemmän voimaa, mitä enemmän joukkueessa on vetäjiä. Kun joukkueen koko kasvaa tarpeeksi isoksi, on yksittäisen vetäjän vaikutus koko ryhmän tulokseen melko mitätön, joten ihmiset eivät turhaan väsytä itseään. Tämä ponnisteluiden vähentäminen on ilmeisesti aika alitajuista, eivätkä ihmiset itse huomaa välttämättä tekevänsä niin.

Sosiaalinen laiskottelu henkistä ponnistelua vaativissa tilanteissa liittyy enemmän odotuksiin ryhmän toiminnasta: jos uskoo, etteivät muut tee hommiaan täysillä, ei itsekään panosta kovin paljoa. Erityisesti jos on tilanteessa, jossa uskoo tulevansa hyväksikäytetyksi vapaamatkustajien takia (ns. Suckereffect), lakkaa henkilö tekemästä töitä ja siirtyy herkästi itsekin vapaamatkustajaksi.

Oma työ voi mennä useilla tavoilla hukkaan ryhmätyön aikana. Jos ryhmässä ideoidaan vapaasti, voivat yksittäisen jäsenen ideat hukkua ajatusten tulvaan. Mikäli henkilölle jää tunne, että kaikki hänen ajatuksensa ohitetaan, lakkaa hän osallistumasta. Aivoriihimenetelmä on erityisen altis ajatusten hukkumiseen, mutta mahdollisuus on olemassa kaikenlaisissa ryhmätöissä. Oma työ voidaan sivuuttaa myös sosiaalisista tai ryhmädynaamisista syistä: ryhmässä saatettaan kannattaa vain kaverien tai "suosittujen" oppilaiden ehdotuksia ja panoksia, jolloin vähemmän suosittujen oppilaiden työt voidaan ohittaa.

Ongelmat ovat voitettavissa, mutta ne pitää tuntea.

Tärkein väline sosiaalisen laiskottelun vähentämiseksi on suunnitella ryhmäoppimistilanteet sellaisiksi, että kaikilla on mielekästä tekemistä ja jokainen on selvästi vastuussa jostain työn osa-alueesta. Vapaamatkustus lisääntyy heti, kun ryhmässä on epäselvyyksiä eri ryhmäläisten vastuualueista. Jos en ole erityisesti vastuussa mistään työn osasta, miten minun voidaan osoittaa laiskotelleen? Vastaavasti jokainen työn osa-alue pitäisi tunnistaa ja jakaa jonkun ryhmäläisen vastuulle.

Oman työn haaskautumista ei voi kokonaan välttää. Hyvinkin toimiva ryhmä joutuu hylkäämään osan jäsentensä tekemästä työstä. Haaskausta voi kuitenkin minimoida erilaisilla tekniikoilla (ks. esim. http://www.aivottyossa.fi/menetelmat/#ryhmassatyoskentely). Ideointiin on parempia metodeita kuin aivoriihi. Nimellisten ryhmien tekniikka, jossa jokainen ensin kirjoittaa ideansa paperille ja niistä keskustellaan vasta sitten estää ajatusten hukkumista ideoiden tulvaan.

Sosiaalisia ongelmia ryhmässä voi välttää miettimällä ryhmäjakoa etukäteen. Jos oppilaat jakautuvat ryhmiin ilman opettajan ohjausta, voivat yksinäiset oppilaat jäädä yksin, eivätkä ryhmät muutenkaan ole välttämättä toimivia.Tämän vuoksi opettajan tulisi tavalla tai toisella muodostaa ryhmät. Yksi tapa on käyttää ryhmätuntemusta hyödyksi ja jakaa oppilaat ryhmiin enemmän tai vähemmän kaveriporukoiden mukaisesti,  huolehtien samalla siitä, etteivät yksinäiset oppilaat jää ulkopuolisiksi. Toinen ääripää on jakaa oppilaat täysin satunnaisesti ryhmiin esimerkiksi palikkapussin tai jonkin muun arpomismenetelmän avulla. Ryhmäjaossa voi käyttää erilaisia pedagogisia kriteerejä, esimerkiksi laittamalla sellaiset oppilaat samaan ryhmään, joiden opiskelutyylit täydentävät toisiaan tai jotka eivät ole koskaan aiemmin olleet samassa ryhmässä. Opettaja osannee valita sopivan ryhmiinjakotavan luokan ja tilanteen mukaan. Mikäli ryhmätyöskentelyä käytetään paljon, voi opettaja harkita pysyvien pienryhmien muodostamista luokkaan.

Ryhmien määrääminen ei ole täysin ongelmatonta. Mikäli oppilaat on jaettu ryhmiin opettajan mahtikäskyllä, ei työ ala luontevasti. Osa oppilaista saattaa tuntea katkeruutta siitä, etteivät he päässeet ystäviensä kanssa samaan ryhmään. Osa saattaa tuntea olonsa ujoksi vieraampien oppilaiden kanssa. Tilanne saattaa oppilaista tuntua keinotekoiselta ja siksi vaivaannuttavalta. Kaikki nämä tunteet estävät ryhmää aloittamasta töitä itsestään. Siksi opettajan tulisikin antaa työn aloittamiseen selvät ohjeet, jotka eivät vaadi oppilailta mitään itseohjautuvuutta.

Opettajan tulee jakaa työ selkeisiin osiin tai jakaa oppilaille selkeät roolit. Tällöin kaikki tietävät, mitä heidän pitää tehdä. He myös tietävät muiden tietävän, joten heillä on vähemmän mahdollisuuksia laiskotteluun. Oppilaat voi jakaa rooleihin esimerkiksi seuraavasti:

Kuvatoimittaja: vastaa kuvien hankkimisesta

Tiedonhakija 1: etsii tietoa aiheesta

Tiedonhakija 2: etsii myös tietoa, mutta eri lähteistä

Toimittaja: Valitsee, mitä tietoa lopulliseen työhön valitaan

Toteuttaja: Kirjoittaa lopullisen työn puhtaaksi.

Tämän jälkeen oppilaat aloittavat työn ryhmänä. Vaikka he olisivat toisilleen tuttuja, on hyödyllistä aloittaa esittelyllä. Oppilaat sanovat nimensä ja ne osat/roolit, jotka heitä kiinnostavat. He voivat sitten keskustella roolien jakamisesta keskenään. Nimien sanominen voi olla yllättävän hyödyllistä, jopa ryhmätyön tekemisen aikana kannattaa kannustaa oppilaita kutsumaan toisiaan nimillä. Kirurgi Atul Gawande havaitsi esittelyn ja nimien käytön leikkauksen aikana vähentävän virheitä: hoitajat mainitsivat kirurgille epäilyistään helpommin, mikäli leikkausryhmän jäsenet kutsuivat toisiaan nimeltä.² Koska luokassa oppilaat luultavasti tietävät toistensa nimet, olisi teennäistä pyytää heitä esittäytymään toisilleen. Opettaja voikin sen vuoksi pyytää ryhmän jäseniä mainitsemaan nimensä ja valitsemansa roolin ääneen voidakseen merkitä nämä asiat muistiin. Pelkkä nimien mainitseminen tekee todennäköisemmäksi, että oppilaat puhuvat vapaammin toisilleen.

Tietenkään kaikki oppilaat eivät edelleenkään halua työskennellä ryhmässä, vaikka opettaja olisi suunnitellut työn toteutuksen kuinka hyvin tahansa. Suurin osa oppilasta ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti vihamielinen ryhmätöitä kohtaan. Ryhmässä toimiminen on joka tapauksessa taito, jonka koulun pitää aktiivisesti opettaa, eikä vain olettaa, että oppilaat osaavat työskennellä automaattisesti yhdessä.

***********

¹ Pennington, Donald C: Pienryhmän sosiaalipsykologia. Gaudeamus 2005.

² Gawande, Atul: The Checklist Manifesto. Metropolitan books 2009.