maanantai 16. maaliskuuta 2015

Arviointikulttuurin muutos - kohti oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää ja mielekkäämpää oppimisprosessia

Kirjoittajat Laura Tuohilampi & Pekka Peura

Teksti julkaistu aiemmin oppiminen.fi-sivustolla vieraskynä-kirjoituksena.

Kouluissa arviointia ja arvosanoja käytetään usein työkaluina toiminnan ja käyttäytymisen ohjauksessa. ”Älä enää myöhästy ja lintsaa, muuten lasken arvosanaasi.” ”Opettele nämä asiat, niitä saatetaan kysyä kokeessa.” Tällä toki tarkoitetaan vain hyvää, eli sitä, että oppilas on koulussa läsnä ja pänttää tietoja. Tämä toiminta on kuitenkin irrallaan siitä, mitä arvioinnin OPS:n tai lain mukaan pitäisi olla. Arvioinnin todellisena tarkoituksena olisi parantaa oppilaiden itsetietoisuutta, minäkuvaa ja itsetuntoa. Lisäksi arvioinnin todellisena tavoitteena on myös oppilaiden korkeamman tason ajattelutaitojen kehittäminen.

Opiskelijan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään opiskelijan edellytyksiä itsearviointiin.” - Perusopetuslaki ja lukiolaki vuodelta 1998

Moni opettaja harmittelee myös ”bulimiaoppimisen” yleisyyttä, eli oppilaat usein lukevat paljon edellisenä iltana ennen koetta, ja oksentavat sitten tiedon paperille. Harva opettajista kuitenkaan ymmärtää, että meidän arviointi- ja koekäytänteemme nimenomaan ohjaavat oppilaita tähän toimintaan. Pienen lapsen käyttäytymistä ja oppimista seuratessa on selvää, että bulimiaoppiminen ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Niin hyvässä kuin pahassakin ympäristö muokkaa käyttäytymistämme. Jos hyvä koemenestyminen ja arvosana ovat oppilaalle tärkeintä, bulimiaoppiminen on mitä parhain keino saavuttaa omaa todellista osaamistasoaan parempi koearvosana mahdollisimman pienellä vaivalla.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa suorittaa motivoivaa sekä itsetuntoa ja minäkuvaa kehittävää arviointia, mutta nykyinen kulttuurimme ei ole selvästikään ole paras mahdollinen tapa. Meillä on siis mahdollisuus kehittää arviointikulttuuriamme ja luoda parempia ja ihmisläheisempiä käytännön toimintamalleja.

Seuraavan kolmiosaisen videosarjan ensimmäisessä osassa keskustellaan arviointikulttuurimme nykytilasta tehdyistä havainnoista.




Videossa osa 1 - havaintoja nykytilasta on pohdittu arviointia ja sen moniulotteisuutta. Oppiminen ja arviointi sekä motivaatio ja halu oppia ovat monimutkaisia asioita, eikä niihin ole olemassa yhtä yleispätevää  vaihtoehtoa. Hyviä vaihtoehtoja on monia, ja niistä jokaista tuskin on vielä osattu kokeilla käytännössä.

Seuraavassa kahdessa videossa on muutamia käytännön esimerkkejä vaihtoehtoisista toimintamalleista. Ne eivät vielä ole kehityskaarensa lopussa, vaan toimintakulttuurin kehittäminen on vasta alkutekijöissään. Opetuskokeilujen kautta saadut ensimmäiset kokemukset ovat kuitenkin olleet hyvin lupaavia ja opettajille silmiä avartavia.




Oppiminen koostuu helpommin ja vaikeammin mitattavista asioista. Vaikeammin mitattavien asioiden, kuten esimerkiksi oppimiseen sitoutumisen, motivaation tai kyvyn perustella ratkaisujaan, ei tulisi kuitenkaan jäädä vähemmälle huomiolle. Monipuolistamalla arviointia voidaan ottaa oppiminen huomioon laajemmassa merkityksessä. Tämä paitsi lisää oppilaiden kykyä hahmottaa oppimistaan, myös kasvattaa arvioinnin luotettavuutta.

Näin kokemus arviointiprosessista muuttuu oikeudenmukaisemmaksi, millä on positiivinen vaikutus oppilaiden haluun sitoutua opiskeluun. Lisäksi arvioinnin monipuolistaminen ja siihen liittyvän stressin vähentäminen parantaa oppimiseen liittyvää mielekkyyden kokemusta, mikä on ensiarvoisen tärkeää.

5 kommenttia:

  1. "Kouluissa arviointia ja arvosanoja käytetään usein työkaluina toiminnan ja käyttäytymisen ohjauksessa. ”Älä enää myöhästy ja lintsaa, muuten lasken arvosanaasi.” ”Opettele nämä asiat, niitä saatetaan kysyä kokeessa.” Tällä toki tarkoitetaan vain hyvää, eli sitä, että oppilas on koulussa läsnä ja pänttää tietoja. Tämä toiminta on kuitenkin irrallaan siitä, mitä arvioinnin OPS:n tai lain mukaan pitäisi olla. Arvioinnin todellisena tarkoituksena olisi parantaa oppilaiden itsetietoisuutta, minäkuvaa ja itsetuntoa. Lisäksi arvioinnin todellisena tavoitteena on myös oppilaiden korkeamman tason ajattelutaitojen kehittäminen."

    Noinhan se juuri on. Mutta milläs perusteella ysiltä sitten valitaan oppilaita lukioihin, amiksiin? Minäkuvan tai itsetunnon perusteella? Toivottavasti ei. Ehkä olisi lopetettava lajittelu jyviin ja akanoihin numeroiden avulla eteenpäin pyrittäessä ja jotenkin vapautettava yhteishaku. Mutta miten?
    Toisaalta, onko ope sittenkään kompetentti arvioimaan kenenkään minäkuvaa, itsetuntoa, itsetietoisuutta? Pohjimmiltaan hyvin intiimejä asioita. Eipä kai. Eli sillä perusteella, siis ettemme ryhtyisi sielujen puoskareiksi, pelkkä "faktoihin" ja tietoihin ja mitattaviin taitoihin perustuva arviointi on kai edelleenkin se turvallisin vaihtoehto, oppilaallekin. Meitä opettajia on moneksi. Se mikä osoittaa minulle hyvää oppilaan itsetuntoa, esim. kyky uskaltaa olla hiljaa, vaieta, katsella sivusta, siis jos se perustuu omaan varmaan valintaan, voi olla toiselle opettajalle arkuutta, passiivisuutta, jotakin mistä tulee oppia pois.

    Itse pääpointti on kyllä oikein. Ja arviointi on kyllä enemmän tai vähemmän pielessä.
    juuri noilla kirjoituksen perusteilla.
    Mutta ajatus opettajasta joka arvioi ensisijaisesti lapseni persoonallisuutta ja itseyttä....kyllä siinäkin joku kalskahtaa. Psykologisointi. Ja opettajahan ei ole ammattilainen sillä saralla. Nää on niin moneen suuntaan sidonnaisia juttuja.

    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihreä varavaltuutettu, kommenttisi toi esiin juuri sen, että kognitiivista tekijöitä laajemmille prosesseille ei tällä hetkellä ole juurikaan työkaluja. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö näin voisi olla. Puoskarointia on varmaankin se, jos ihan muuten vain mutuillaan ja psykologisoidaan - tästä ei videoissa ole kyse.

      Poista
  2. En väittänyt että ko. video olisi ollut överipsykoa. Ihan järkevä juttu se oli.
    Toin esiin vain että näiden aihepiirien tiimoilla piilee mainitsemiani vaaroja kokemattomissa ja taitamattomissa käsissä. Ihmisen persoonallisuuden arvioinnissa on omat DDR-vaaransa: yksi halutulla tavalla - mikä se ihanne milloinkin on - toimiva, ajatteleva, tunteva ihminen. Tiedollinen arviointiperuste on edelleen siksi ainakin osittain neutraalimpi. Mutta ehkä vaikeutin nyt turhaan selvää ja hyvää asiaa.

    VastaaPoista
  3. Numeroarviointia itsekin kironneena pidin itsearvioinnin ja arviointikeskustelun ajatuksesta ja käytöstä todella paljon. Hyvä!

    V.v.v nostaa kuitenkin yllä esiin tärkeän huomion: "Mutta milläs perusteella ysiltä sitten valitaan oppilaita lukioihin, amiksiin?"

    Pekka Peura on käyttänyt itsearviointia lähinnä lukiossa, missä on muutama merkittävä ero yläkouluun verrattuna: ensinnäkin lukiolaiset ovat jo valikoitu lukuaineiden keskiarvolla, joten heillä ehkä on keskimääräistä paremmat itsearviointikyvyt jo valmiiksi. Toinen merkittävä ero ovat ylioppilaskirjoitukset. Opiskelijalla on syytä opetella kaikki asiat, sillä ylioppilaskokeet joka tapauksessa rankaisevat niitä, jotka eivät ole kurssin sisältöjä oppineet.

    Peruskoulussa ei ole loppukoetta, vaan arvosanat määrää opettaja. Arvosanoilla on myös paljon merkitystä, sillä ne ratkaisevat toisen asteen koulupaikan. Oppilailla on siis kannustin liiotella omaa arvosanaansa, mikäli he pääsevät itse vaikuttamaan siihen: kärjistettynä kannattaa aina ehdottaa itselleen kymppiä, varsinkin päättöluokalla.

    Yksi ratkaisu voisi olla, että opettaja tekee arvion oppilaan osaamisesta ennen kuin hän näkee oppilaan itsearvion: mikäli opettajan ja oppilaan arviot poikkeavat toisistaan, voi olla syytä tehdä oppilaalle jonkinlainen lisätesti, jossa nähdään, kumman arvio oli lähempänä todellista osaamista.

    VastaaPoista
  4. Ns. semanttisen huminan ensimmäisiä perusasioita on, että käsitteet eivät merkitse meille välttämättä lainkaan samaa. Jo numeroarviointi heittää aina sen vuoksi reippaasti, sanallisesta arviosta puhumattakaan.
    Tämän vuoksi en usko sanalliseen arviointiin ainakaan opiskelupaikkoja jaettaessa, se on jo opiskelijan, koululaisen oikeusturvakysymys. Monet opettajat onnistuvat tekemään numeroarvioinnista jonkinlaisen mörön ja problematisoivat sitä turhaan. Ehkä jo se kertoo, että opettaja uskoo numeroarvioinnin asiallisuuteen, vaikka kuvitteleekin ettei usko, koska ottaa sen noin vakavasti.
    On opettajia jotka antaisivat mieluummin sanallisia arvioita välttyäkseen numeroarviontiin liittämiensä tuomionpäivä-pasuuna -pelkojensa vuoksi.
    Oppilas ansaitsee kuitenkin ainakin ylemmillä luokilla selkeän ja mahdollisimman pitkälle yksiselitteisen arvioinnin osaamisestaan. Kyllä hän sen kestää. Sinne tänne humiseva sanallinen arviointi saattaisi olla jopa pahempi asia. Eli, emme me opet pääse selittelemällä ( sananmukaisesti!) arviointia karkuun. Itse olen sitä mieltä että oikeudenmukainen numeroarvionti on jopa "pehmeämpää" arviontia kuin merkityseroihin hajoava sanallinen epävarmuus omasta tasosta.

    t. v.v.v

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.